Tajusin hiljattain, että en voi ymmärtää ihmisiä, jotka eivät tiedä haluavatko lapsia vai eivät. En tietenkään pidä heidän haluaan, haluamattomuuttaan tai epätietoisuuttaan huonompina kuin omaa haluani – kukin tallaa omaa polkuaan omalla askellajillaan, ja niin sen kuuluukin olla. Tarkoitan vain, että en pysty edes likimain mieltämään sitä, kuinka tuollaisten ihmisten ajatusmaailma rakentuu. Mitä heidän päässään liikkuu, mikä sydämessään läikehtii?
Ymmärrän jopa paremmin niitä ihmisiä, jotka tietävät, että eivät halua lapsia. Heidänkin mielenliikkeidensä ainekset sinällään ovat minulle tuntemattomia, mutta ainakin heillä on selvä käsitys siitä, että vanhemmuus ei ole heitä varten, mikä on tietysti okei.
He, jotka saattaisivat "ehkä jossain vaiheessa" haluta lapsia: On vielä ymmärrettävää olla parikymppinen sellainen. On kuitenkin paljon yli kolmekymppisiä sellaisia. Eikä siinäkään toki ole mitään väärää – mutta kuinka he voivat olla ahdistumatta asiasta silmittömästi koko ajan? Lapsen hankkiminen on suuren suuri, peruuttamaton askel, jota otetaan vahingossa, puolivahingossa ja TJOT-periaatteella. Jätetään ottamatta, kun "hups, elämä ei tuonutkaan tilaisuutta eteen". Yritetään ottaa siinä onnistumatta – kenties kivuista suurin.
Ehkä en ylipäätään ymmärrä ihmisiä, jotka eivät tiedä mitä haluavat. Itse olen oikein hyvä tietämään mitä haluan, mutta en nähtävästi kovin hyvä pärjäämään sitten, kun aikaa kuluu eikä haluamaani kuulu. Minä ja mahdollinen tuleva lapseni olemme itse asiassa hurjan onnekkaita: hän tulee olemaan niin hartaasti toivottu. Juuri nyt tuo onnekkuus ei lämmitä. Tulee lämmittämään aikanaan, toivottavasti!
Kuljen tätä vuotta eteenpäin tietynlaisella uudella energialla. Olen saanut vauhtiin vauvattomuusblogin ja sen ohella muitakin henkisiä prosesseja. Välillä tuntuu, että elämäni lapsen saamiseen saakka tulee olemaan lähinnä kärvistelyä, kaipuuni hoivaamista ja yritystä repiä hetkellisiä iloja irti asioista, joista yksikään ei täytä ammottavaa aukkoa sisälläni. Yritystä pitää itseäni kasassa, sillä enhän voi viedä tulevaan vanhemmuuteen (enkä muuten tulevaan parisuhteeseenkaan?) repaleista psyykenrauniota. Turhauttavaa on se, että psyykeeni tuskin olisi koskaan edes muuttunut repaleiseksi, jos olisin saanut lapseni aiemmin. Tämä on tietenkin vain arvaus.
Elämää ei voi ennustaa. Ennustamattomuus on raastavaa, mutta siinä juuri on elämän suola ja liekki. Toiveita ja suunnitelmia täytyy päivittää, muokata uusiksi. Selvä, ei lasta nyt – mutta kyllä vielä joskus. Kyllä vielä, ehkä melko piankin. Asiat voivat milloin tahansa muuttua. Joskus ne voi muuttaa itse.
Voimallista ja lämmintä vuotta 2014!
