Pitelin tänään ystävän lasta, pitkästä aikaa rauhassa sylittelin niin pientä. Hän lepäsi rinnallani, painavana vaikka kevyenä, keho minun kehoni päällä kuin olisi jollakin syvemmällä tavalla kuulunut siihen. Vieras, jonka olemus kuitenkin tuttu.
Joskus – kuten tänään, kun minulla oli pitkä hetki aikaa omille ajatuksilleni – huomaan puolivillaisesti miettiväni, MIKSI oikeastaan edes haluan lasta. Mikä on sen syvin merkitys minulle? Miten lapsi tekisi elämästäni olennaisesti mielekkäämpää, täydempää kuin se on nyt?
Sitten muistan: selittämätön, voimallinen. Se, miltä ystävän vauva sylissäni tuntui. Lapsen paino, raskas ja rakas. Vaalittava, vaativa, kasvatettava ja kasvattava. Tiikerinpentu jolla on omat raidat, oma hengitys ja oma pieni karjunta, mutta jonka suonissa virtaa äititiikerin veri.
Tämä tulevaisuuden tiikeriäiti on nyt käännekohdassa. Ajatukseni ja tunnemaisemani tämän blogin aihepiiristä ovat viimeisen kuukauden aikana muuttuneet enemmän kuin sitä edeltäneiden kahden vuoden aikana yhteensä. Hyvään suuntaan! Muutoksen pukeminen sanoiksi on oma haasteensa, joten blogi on ollut hiljaa. Tänään sanon lähinnä tämän: Lapseni on tulossa luokseni, hän on koko ajan minua lähempänä ja tunnen sen.
Vahvistavia värähtelyjä helmikuuhun sinulle joka luet tätä!
 |
| Minun raitani, hänen raitansa |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti