maanantai 21. joulukuuta 2015

0 aamua

Tunnen, kuinka asiat valmistautuvat shiftaamaan; prioriteetit, elämän olennaisuudet. Uudet järjestykset alkavat muotoutua, aivan uudet, niin tervetulleet. Tunnen sen pinnan alla, mannerlaatat. Nautin rauhaisalla tavalla.

Ei enää kiire, ei hätä.

perjantai 20. marraskuuta 2015

31 aamua

Vitamiinit foolihappo Omega3 vauvanhaalarit unitottumukset ruokatottumukset terveys luonnonkosmetiikka työpaikka äitiysrahat säästöt imetys hoitorinki.

Parisuhde. Oma aika. Kohtu joka on niin kauan ollut tyhjillään, kihisevä hyppivä innostus! Kasvatusfilosofia. Erilaiset perheet, seikkailut. (Apua.)

Kummilapsi joka sanoo: "Me voidaan sitten huomenna tulla kattoon sitä sun vauvaa." Kulta, ei aivan huomenna vielä!

Pikkutikrun turkki

Aamukampa.



Blogin kohtalo?

torstai 12. marraskuuta 2015

39 aamua

Maailma on hyvin, hyvin erilainen nyt. Olen menossa – en pelkästään 'jotakin kohti', vaan suurinta ja pitkäaikaisinta unelmaani kohti. Askel on keveä varma, hymy ponnisteeton. Kaikki äkkiä kaunista ja tasapainossa! Huolimatta siitä, että olen hirvittävän väsynyt (koska mielessäni mannerlaattain tapaan siirtyilevät Suuret Palaset ovat pitäneet minua tällä viikolla hereillä).

"Vähän mä tuun kateelliseks jos sä tuut ennen mua raskaaks", sanoi eräs minulle tänään. Tunnen tuon kateuden kuin omat taskuni, ja äkkiäkö olenkin itse toisella puolella jokea? Taidan olla juuri nyt joessa, nilkkoja myöten. 

Muistan monet menneet musertumiset – kuten sen, kun kuulin erään odottavan erästä, joka on tänään jo kolme- ja puolivuotias hieno tyyppi. 

Ei enää! Olen vedessä nyt! Kuinka keveästi saatoinkaan tänään vastaanottaa myös entisen heilan "ehkä me tehdään sitten pian lapsi" -visiot nykyisestä suhteestaan. Aidosti hymyillen!

Hitsit, että rupesin yhtäkkiä Onnelliseksi Donnaksi.

Kuulkaa. Kaikki hyvin Donnan valtakunnassa!

torstai 29. lokakuuta 2015

Suhteellisuus, osa 2

Mitä tarkoitin, kun taannoin kirjoitin, että mieleni on jäsentänyt erilleen lapsenhankinnan ja parisuhteen? Olenhan jo ennestään tiennyt, että lasta kaipaan eniten. Jos minun täytyisi valita loppuelämä lapsettomana parisuhteessa tai loppuelämä sinkkuäitinä, ei olisi hienoistakaan epäilystä kumman valitsisin.

Silti jokin on kaihertanut. Ajatus siitä, pitäisikö sittenkin odottaa sopivaa kumppania. Kysymys siitä, olisiko mahdolliseen yhteisvanhemmuuteen johtava pidennetty odottelu (sieluun reikiä nakertava epävarmuus, väärään suuntaan matkalla olemisen tunne jonka kolkkoudelle ei löydy vertaa) parempi vaihtoehto kuin yksinvanhemmuus. Epäily siitä, että lapsen kanssa kumppanin löytäminen muuttuisi kohtuuttoman vaikeaksi – ei siksi että lapselliset olisivat ns. heikkoa valuuttaa deittikentällä, vaikka eräs läheiseni huomaavaisesti markkina-arvoni alenemisen mahdollisuudesta muistuttikin – vaan siksi että kriteerini nousisivat entisestään, ja samalla mahdollisesti intressini kumppanin etsimiseen sekä tilan raivaamiseen kumppania varten laskisivat. Kumppanini tulisi tulla toimeen paitsi minun, myös lapseni kanssa.

Toisaalta, nytkin nykyisen kumppanini täytyy tulla toimeen sen kanssa, että lapsi on se mitä eniten haluan. Suuren rakkauden yllättäminä minä ja hän kipuilemme nyt sitä, että lapsenhaluamisen aikataulumme ja lapsenhankinnan valmiutemme ovat keskenään erilaiset. Yhteisvanhemmuus näytti hetken aikaa vaihtoehdolta, nyt se ei enää näytä.

Se, että odottaisin vielä määrittelemättömän ajan, jostakin ihmeen syystä näytti hetken aikaa vaihtoehdolta. Sitten kaipuu muistutti itsestään väkivaltaisesti, taju tilanteestani palasi, palikka loksahti. Rauha palasi käsitettyäni, että en voi odottaa, minun ei tarvitse odottaa enkä aio odottaa.

Eroamisen ja yhteisvanhemmuuden välillä on vaihtoehtoja, senkin olen kyllä tiennyt jo pitkään. Kauniita, hyviä, onnellisia vaihtoehtoja. Rauhaa minulle tuo nyt se, että lapsi on tulossa joka tapauksessa. Taisin oivaltaa tämän eilen. Ainakin myönsin sen itselleni vasta eilen. Toivoisin sydämestäni, että kumppanini pysyisi elämässäni, mutta lapseni tulo ei riipu hänestä. Ei voi enää riippua, ei kenestäkään. Lapseni on nyt vain tultava.

Aiemmassa kaihertelussa ei siis ollutkaan kyse kanssavanhemmuuden kaipuusta, vaan siitä, että kaipasin parisuhdetta itsessään. Lapsen lisäksi, lapsesta erillisenä asiana, yhdeksi elämän osaksi. Näin asiat jäsentyvät.

Kauanko vielä tarvitsee jäsennellä? Milloin alkaa tapahtua jotakin?

Toistanko itseäni?

Viikonloppuaamiainen kotona rakkaassa seurassa.
Tuttipullo puuttuu kuvasta.

perjantai 23. lokakuuta 2015

Hannaus

"Tuntuu niin väärältä että mä täyttäisin 30 ilman lasta." 
"Haluutsä?"
"En."
"Sit sun täytyy tehdä jotain."

Tänään itkin, kun Vauva tuntui olevan niin niin kaukana. Taas, yhä, ain. 

Mitä siis vielä hannaan? Minulla on kyllä syyni. Mutta tuskastuttaa. Taitaa olla uuden vauvanvaatekirppiskierroksen aika. Auttaa käsittelemään. 

Jonakin päivänä voin sanoa: hän on tässä. Elämäni ehdoton keskipiste, hän jota olen odottanut absurdin kauan. Hän joka olisi jo kouluikäinen, jos olisi syntynyt silloin kun alun perin häntä syntyväksi toivoin.

Toisaalta ihanaa, että kaikki se on vielä edessä. Vauva-aika! Raitabodyt! Isovanhempien ilmeet! Ja OLEN kypsempi nyt kuin olisin ollut silloin. Tämä ON tarkoitettua.

Mutta nyt. Nyt

en

enää

jaksaisi.

maanantai 19. lokakuuta 2015

Öisin toiveet tulevat luo

Kolme yötä sitten Vauva oli unessani ensimmäistä kertaa. Aiemmissa unissani vuosien varrella oli esiintynyt vain rutosti muiden vauvoja ja ei-kenenkään vauvoja, ei koskaan omaani.

Univauva kavalsi taas tyhjän kohdan, kuin armoton aamuvalo. Seuraavana päivänä kuvittelin hänet syliini, kuvittelin asettelevani häntä kantoliinaan. Silloin melkein TUNSIN hänet. Ja miten KAIPASIN! Pohjattomasti, niin ettei ole sanoja.

Olen ennenkin muutamia kertoja vastaavalla tavalla miltei-aistinut Vauvan. Kerran, neljä vuotta sitten, katsoin sänkyäni ja melkein-näin hänet siinä, juuri nukahtaneena. Se jäi mieleen. Viime lauantai jää myös mieleen.

Muutenkin nämä päivät jäävät mieleen. Nämä joita juuri elän. Polkuja, pelkoja, risteyksiä. Tienviitat täytyy itse nikkaroida. Vavisuttaa.

maanantai 5. lokakuuta 2015

"Yhtä en saa, mut mä pidän paikkaa"

Vauvanvaatteet ja kestovaipat jotka olen ostanut – pidän niitä mielelläni näkösällä sohvalla, katselen. Ja saan katsella! Annan niille oman tilansa, kunnioitan niitä. Saan antaa, saan kunnioittaa. Nyt on Vauva astunut tilaani eri lailla, vaatteet ovat tuoneet mukanaan konkreettisen paikan joka on varattu Hänelle. Ei enää vain henkinen paikka, haavelokero. Minulle ei tee huonoa hypistellä vaatteita, ei vaikka välillä itkenkin kaipausta. Se tekee minulle hyvää. Saan hypistellä.

Kuinka onnellinen olo minulla on nyt.

Erikoista.


tiistai 29. syyskuuta 2015

Suhteellisuus

Mieleni on tehnyt huomaamattani hommia, järjestellyt kokonaisuuksia ja osia.

Mieleni on jäsentänyt erilleen lapsenhankinnan ja parisuhteen. Olen tiedostanut, että kaipaan molempia. Molempia – mutta en lähtökohtaisesti niinkään niiden yhteenkietoutumaa, kanssavanhemmuutta. Tämä pohdinta on sikäli teoreettista, että jos elämässäni on yhtä aikaa lapsi ja kumppani, heille kyllä muodostuu läheinen suhde, oli heidän välillään varsinaista perhesidettä tai ei. Perheside voidaan myös muodostaa vasta myöhemmin, kun lapsi on jo maailmassa. Silti, tämä on auttanut minua. Vauvapilvilinnani kammareissa ei enää kummittele ydinperheoletus. Polkuja on monia.

Samaan tapaan pääni sisällä ovat eriytyneet muiden raskaudet ja minun tuleva raskauteni. Useampi ystävä odottaa nyt vauvaa, mutta se tuntuu olevan vähemmän minulta pois kuin aikaisemmin. Ystävät eivät ole universumin minun tuskakseni lähettämiä kasvottomia maanvaivoja, vaan ihmisiä ja yksilöitä joilla on tarinat. He ansaitsevat lapsensa juuri tässä vaiheessa elämäänsä. Ja ainakin he ovat menossa jonnekin, vaikka minä en. (No, olen menossa jonnekin. Mutta, you know.)

Välillä haluaisin jättää tämän pohtimisen jo sikseen ja huikata universumille: antakaas se mun vauva jo mulle tähän, kiitos. Kuin tilaisin ravintolassa. Ilman enempää vatvomista, ilman annoskateutta siitä mitä kaveri tilasi ja sai. Etenemistä, ei enää jarruttamista.

sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Sunnuntain kotiinviemiset

Tänään kävelin ensimmäisen kerran kirpputorilla avoimena sille ajatukselle, että ostaisin vauvan vaatekappaleen. Omalle vauvalleni. En ostanut, mutta tunnustelin varoen sitä oloa että voisin. Annoin silmien avautua näkemään värikkäät pinot uudella tavalla, vietin pienen pyhän hetken pienen takin hihaa hypistellen. Olen nimittäin antanut itselleni luvan.

Sain tänä viikonloppuna nipun kummilapsen vanhoja vaatteita. Ne ovat ensimmäiset vaatteet vauvalleni – joka ei vielä ole täällä – ja ei, ei vielä edes matkalla – mutta joka astui nyt taas askeleen lähemmäksi konkretiaa. Eräs erityisen kaunis vaatekappale nipussa tuntui kulminoivan haaveeni ja kaipaukseni; haaveella ja kaipauksella on tänään väri ja kuosi. Minulla tänään kosteat silmät, mutta ei mitään uutta syysauringon alla.


Ehkä tämäkin on turning point, ajattelen usein, erilaisissa kohdissa ja oloissa. Ehkä on? Kenen on valinta? Pieniä turning pointeja täynnä päivät, vuodet.

Alle kolme kuukautta jouluun.

Kaipaan, hengitän. Kaipaan!

tiistai 15. syyskuuta 2015

Kulissin taa

Loneliness does not come from having no people around you,
but from being unable to communicate the things that seem important to you.
- Carl Jung

Olen pohtinut nähdyksi tulemisen kokemusta. Sitä, että voi olla toisten edessä itsenään, kokonaan tiedostettuna, piilottamatta. Se on vitaalia eheydelle, mielelle, onnellisuudelle. Perustava tarve.

Sinkun on vaikea tulla nähdyksi ihmisenä, joka haluaa lapsia. Ihmiset eivät oleta että yksineläjä haluaisi, tai herranpieksut ainakaan hankkisi, jälkikasvua. Ensin halutaan ja hankitaan parisuhde, eikö vain. Sitten, vuosien kuluttua ja hääkellojen jo vaiettua, otetaan puolison kanssa pikku hiljaa puheeksi taaperonjalkojen tepsutus.

Tämän kääntöpuoli on, että tietyn iän ylittäneiltä pariskunnilta, vaikka nämä eivät edes aikoisi hankkia lapsia, kysellään jatkuvasti uunissa mahdollisesti muhivista pullista. Ihmisten oletukset ovat kaikkialla ja voivat satuttaa monella tapaa, eikä niille oikein mahda mitään. (Paitsi hyvin hitaasti, vähittäin, yksi ihminen kerrallaan.)

Entä me, jotka emme kulje tavanomaista polkua? Olen usein lapsenkaipuuta ja vertaisryhmän puutetta työstäessäni käyttänyt mielikuvaa naamiosta. Olen kulkenut vuosia naamio kasvoillani – lapsia haluamattoman ihmisen naamio. Se on asetettu kasvoilleni tahtomattani. Jos tahdon näyttää mitä sen alla on, minun on erikseen varta vasten tehtävä paljastus. Olen kuin kaapissa. Kukaan ei lähtökohtaisesti oleta, että olisin Lapsia Haluava Ihminen, vaikka se on ollut osa identiteettiäni jo niin kauan. Kukaan ei lähtökohtaisesti näe minua.


Viime aikoina olen pyrkinyt kulkemaan mahdollisimman paljon ilman naamiota. Nyt myös kumppanini kanssa. Voin hengittää.

maanantai 31. elokuuta 2015

Elämän näyttämöllä mikään ei ala tai pääty yhtäkkiä

Tänä aamuna maailma oli erilainen. Tänä aamuna maailmassa taas yksi läheiseni on raskaana – hän jolta olin (lievällä kauhulla ja voimakkaalla katkeruudella) odottanut kyseisiä uutisia jo pari vuotta. Nyt hänkin. Saan taas katsoa läheltä. Joudun katsomaan. Toivoisin pääseväni kummiksi. Kuka sanoi että näiden tuntemusten tulisi olla linjassa, loogisia? Ne ovat strösselikeittoa, seassa kummia sattumia.

Kummasti sattui eilen, kun olin kuullut läheisen uutiset. Menin seurustelukumppanini luokse ja itkin kertomatta miksi. Kerron sitten kun pystyn – aivan pian, eikö niin.

Olen yli puoli vuotta tehnyt konkreettisia (taloudellisia ym.) valmisteluja lapsenhankintaa varten. Lukenut kirjoja. Pohtinut, puhunut ja puhunut. Sallinut suunnitelmani liukua yhä julkisemmaksi, todellisemmaksi. Vähentänyt piilottelua – tämä ei ole salaisuus enää (paitsi kumppaniltani – tuore suhde, on kai ollut perusteltua toistaiseksi olla tästä hiljaa? Niinhän?). Olen nähnyt viime viikkoina toistuvasti unia lapsista. Kumppanini on toisinaan ollut mukana näissä unissa, ikään kuin sivurooleissa.


Tänään ilmassa on syksy eri tavalla kuin eilen. Syksy, on lähdettävä, ilta tulee. Mentävä ennen kuin tulee kylmä. 

Hurjaa. Kaikki.

En tiedä lukeeko tätä kukaan, en tiedä kauanko ja mitä haluan vielä kirjoittaa. Paljon on auki.

torstai 9. heinäkuuta 2015

Dream on the verge of being made true

Not just 'coming true' by itself because, you guys know, they don't. They are made true.

Pari viikkoa sitten kirjoitin ylös: Miettimisen aika on päättymässä.

Kuinka tarkoiteltulta se tuntuu. Kuinka hurjalta. Valtavalta ja normaalilta, villiltä ja omalta. Juuri nyt vähän epätodelliselta kuten uni, pari viikkoa sitten selkeältä ja varsin konkreettiselta.

Parin viikon takaisissa kirkkauden päivissä ja tässä päivässä on se ero, että elämässäni myllertää nyt taas, parisuhderintamalla siis – juuri kun olin tuuditellut deittiprofiilini unille ja päättänyt päästää kumppaninhaeskelusta irti. Katson mitä nyt tapahtuu. Siellä täällä eri muodoissaan viljelty fraasi "elämä on arvaamaton" pitää paikkansa – tulin tännekin toteamaan sen. Tietänette sen toki jo ennestään!

Joka tapauksessa: Vauvanhankintani on lakannut olemasta riippuvainen parisuhteesta. En enää odota, en laske toiveideni painoa viattoman treffikumppanin harteille, en arvo eestaas; en mieti onko minusta tähän, haluanko tätä todella. Minusta on moneen, ja tätä olen halunnut viimeisen vuosikymmenen aikana kovemmin kuin mitään muuta. Saatan kyyneltyä muistellessani, miten kovasti – vaikka en enää eläkään Itkun vaan Suunnittelun Aikakautta.

Donnasta tulee äititiikeri.