Suhteellisuus, osa 2

Mitä tarkoitin, kun taannoin kirjoitin, että mieleni on jäsentänyt erilleen lapsenhankinnan ja parisuhteen? Olenhan jo ennestään tiennyt, että lasta kaipaan eniten. Jos minun täytyisi valita loppuelämä lapsettomana parisuhteessa tai loppuelämä sinkkuäitinä, ei olisi hienoistakaan epäilystä kumman valitsisin.

Silti jokin on kaihertanut. Ajatus siitä, pitäisikö sittenkin odottaa sopivaa kumppania. Kysymys siitä, olisiko mahdolliseen yhteisvanhemmuuteen johtava pidennetty odottelu (sieluun reikiä nakertava epävarmuus, väärään suuntaan matkalla olemisen tunne jonka kolkkoudelle ei löydy vertaa) parempi vaihtoehto kuin yksinvanhemmuus. Epäily siitä, että lapsen kanssa kumppanin löytäminen muuttuisi kohtuuttoman vaikeaksi – ei siksi että lapselliset olisivat ns. heikkoa valuuttaa deittikentällä, vaikka eräs läheiseni huomaavaisesti markkina-arvoni alenemisen mahdollisuudesta muistuttikin – vaan siksi että kriteerini nousisivat entisestään, ja samalla mahdollisesti intressini kumppanin etsimiseen sekä tilan raivaamiseen kumppania varten laskisivat. Kumppanini tulisi tulla toimeen paitsi minun, myös lapseni kanssa.

Toisaalta, nytkin nykyisen kumppanini täytyy tulla toimeen sen kanssa, että lapsi on se mitä eniten haluan. Suuren rakkauden yllättäminä minä ja hän kipuilemme nyt sitä, että lapsenhaluamisen aikataulumme ja lapsenhankinnan valmiutemme ovat keskenään erilaiset. Yhteisvanhemmuus näytti hetken aikaa vaihtoehdolta, nyt se ei enää näytä.

Se, että odottaisin vielä määrittelemättömän ajan, jostakin ihmeen syystä näytti hetken aikaa vaihtoehdolta. Sitten kaipuu muistutti itsestään väkivaltaisesti, taju tilanteestani palasi, palikka loksahti. Rauha palasi käsitettyäni, että en voi odottaa, minun ei tarvitse odottaa enkä aio odottaa.

Eroamisen ja yhteisvanhemmuuden välillä on vaihtoehtoja, senkin olen kyllä tiennyt jo pitkään. Kauniita, hyviä, onnellisia vaihtoehtoja. Rauhaa minulle tuo nyt se, että lapsi on tulossa joka tapauksessa. Taisin oivaltaa tämän eilen. Ainakin myönsin sen itselleni vasta eilen. Toivoisin sydämestäni, että kumppanini pysyisi elämässäni, mutta lapseni tulo ei riipu hänestä. Ei voi enää riippua, ei kenestäkään. Lapseni on nyt vain tultava.

Aiemmassa kaihertelussa ei siis ollutkaan kyse kanssavanhemmuuden kaipuusta, vaan siitä, että kaipasin parisuhdetta itsessään. Lapsen lisäksi, lapsesta erillisenä asiana, yhdeksi elämän osaksi. Näin asiat jäsentyvät.

Kauanko vielä tarvitsee jäsennellä? Milloin alkaa tapahtua jotakin?

Toistanko itseäni?

Viikonloppuaamiainen kotona rakkaassa seurassa.
Tuttipullo puuttuu kuvasta.