Viime vuoden lokakuussa löysin tämän mainion blogin kautta termin elämäntilannelapsettomuus. Olin riemuissani: Minulla on sittenkin viiteryhmä! Minä kuulun! Ennen tätä oivallusta minusta oli tuntunut "oikeiden lapsettomien" varpaille astumiselta se että olisin tuonut omaa kipuani liikaa esiin. Sain sille nimen ja oikeutuksen. Tänään luin kaverin jakamasta Lapsettomien lauantai -päivityksestä (joka oli siis peräisin eiliseltä) lauseen: "Lapsettomuus voi johtua myös elämäntilanteesta, kuten siitä, että ei ole puolisoa." Itkin vähän.
"Ensi äitienpäivänä säkin olet sitten ehkä äiti", sanoo oma äitini. (Ensimmäiset puoli vuotta vauvaprojektista puhuessani hän toisteli vain "ootko tosissas", joten annettakoon hänelle tunnustus tekemästään kypsyttelystä.) Monta vuotta äitienpäivät ovat olleet minulle murhetta alleviivaavia, kahnaavia kuin huonosti istuva vaate; sellaisia että tekee mieli kiemurrella piiloon ihmisten ilmoilta, ravistella pois itkuisa tietoisuus siitä mitä aina aina vain puuttuu. Tänäänkin tuntuu siltä, tottumuksesta kai. Ei nyt enää jaksaisi juhlia näitä Muita Äitejä.
Aurinkoa joka tapauksessa lukijoille tähän päivään - äitejä tai ei!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti