tiistai 28. kesäkuuta 2016

Lapsettomuusjulistus

Olen kuin olenkin siirtynyt uuteen vaiheeseen: odotuksen odotukseen. Olen uudella polulla, vaikka juuri nyt tuntuu ettei MITÄÄN TAPAHDU. Ei-raskaana olemiseni todentamisesta on vasta toista vuorokautta ja elämä tuntuu kivettyneen kuin fossiili! Tuleeko milloinkaan elokuu? Odottelen itkuttomia päiviä, surettaa pohjatta, ottaa päähän ja ahdistaa.  Pelkään että minulle tulee masennus! Jokaisella ulkona kulkevalla naisella pömpöttää vatsa. Jopa mallinuket näyteikkunassa **ttuilevat minulle pitämällä käsiään vienosti kohtujensa päällä.

Hv vaan teillekin. 

"Musta tulee katkera lapseton nainen."
"Sä olet katkera lapseton nainen. Mutta et enää kauan. Sä saat kohta vauvan."

Vaikka olen surrut lapsettoman suruja jo iät, olen vasta aivan viime aikoina uskaltautunut kutsumaan itseäni lapsettomaksi. (En huutamaan sitä kaduilla ja kahvihuoneissa, mutta luokittelemaan itseni mielessäni siihen kategoriaan.) Pitkään minussakin eli ajatus, että 'virallinen lapsettomuus' on sitä biologista, sitä mistä saa diagnoosin. Elämäntilannelapsettomuus on kuitenkin yhtä huomionarvoista, yhtä lailla purevan kipeää ja yhtä lailla lapsettomuutta. Olen siis kärsinyt lapsettomuudesta jo vuosia. Hohoo. Anna minulle tunnustusta, maailma!

Lukijat joita lapsettomuus koskettaa tai on koskettanut: haluaisitteko kertoa kommenteissa, milloin tai miten teille muodostui lapsettoman identiteetti? 

maanantai 27. kesäkuuta 2016

"Jaksamisia"

Aaltoina... Aaltoina velloo jaksaminen. Viime lokakuussa en jaksanut enää yhtään, tammikuussa taas jaksoin hienosti. (Mutkattoman jakselun kausina blogi on usein hiljaa.) Tänään en jaksa, mutta kuukauden päästä ehkä taas kyllä, ja puolentoista kuukauden päästä onkin uusi inssi. Kummasti hekin jaksavat, jotka käyvät hoidoissa vuosia - kohtalo jota en toivoisi yhtään kenellekään, varmasti aivan kamalaa!

Ei huvita mikään, en halua mitään, ei kiinnosta mikään. Kaikki on latteaa. Saanko huuhtoa tuon heinäkuun vessanpytystä alas? En tarvitse sitä.

Tuomio testitikussa

Negatiivinen tietenkin, tumma viiva kuin oppikirjasta. Ensimmäisen viikon aikana kehossa oli tuntunut jännää, toisella viikolla ei enää mitään. Tiedäpä, pyyhkäisikö alkio.

Suru tänään tympeää, epätoivo tummaa samettia. Ei ettenkö uskoisi pääseväni paksuksi tässä ennemmin tai myöhemmin, vaan että en kestä odottaa enää päivääkään enkä edelleenkään ymmärrä miksi odotutin itseäni näin kauan ennen inssien aloitusta.

Mitä nyt tällä kesällä teen?

sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

"Single Motherhood by Choice - a great option for Strong-Ass Bitches"

Tulipa vastaan nasahtava artikkeli! Tässä Huffpostin jutussa puhutaan siitä, miten SMC:ksi (Single Mother by Choice) ryhtyminen usein näyttäytyy ulkopuolisille rohkeana, vaikka ryhtyjä ei itse lainkaan kuvailisi siirtoaan - tai itseään - kyseisellä sanalla.

Minuakin on kutsuttu paljon nimenomaan rohkeaksi. Itse koen, että rohkeuden sijaan tässä oli kyse pakosta. Olin jo kovertunut niin tyhjäksi ja parkunut lapsenkaipuukyynelkiintiön niin monta kertaa yli äyräidensä, että vauvanhankinnan lykkääminen yhtään pidemmälle ei ollut minulle enää vaihtoehto. "A future without a child is simply unbearable", niin kuin muuan toisessa SMC-tekstissä sanottiin.

Tänäänkin tunnen itseni rohkimuksen sijaan liian pitkään väärillä poluilla haahuilleeksi surun vangiksi, joka on ollut kykenemätön tekemään muutosta, suunnittelemaan kunnolla ja ottamaan konkreettista askelta - vaikka on hyvin tiennyt mikä olisi se elämän tärkein asia, Se Yksi jota kohti mennä.

"Yksi on suurempi muita", laulaa Maija Vilkkumaa. 

Yleiselläkin tasolla minua ihmetyttää se, että näyttäydyn ystävilleni päättäväisenä ja määrätietoisena ihmisenä. Minähän olen vuosisadan vatvoja!


Mutta ehkä se, että suru kahlehti ja lamaannutti minut, ei ollut minun syytäni?

Kypsyn isoihin päätöksiin hitaasti, eikä sekään ole minun syytäni - eikä se ole edes vika, vaan ominaisuus.

Tallaan itsehyväksynnän tahmaista tietä hyvin, hyvin verkalleen. 

Tuolla toivo lymyää. 

lauantai 25. kesäkuuta 2016

Syväsukellus surumereen + kuivattelua

Kuukautiset.

Paljon itsesyytöksiä. No eihän se minun syytäni ole etten tullut raskaaksi? Ei (kai?!), mutta miksi en aloittanut hoitoja aiemmin? Miksi en jo kaksi ja puoli vuotta sitten, kun huomasin, että lapsen tekeminen yksin on minulle vaihtoehto A? Miksi en vuosi sitten, vaikka alkanut parisuhde kuinka häkellyttikin mieltä ja sydäntä? Miksi en heti tämän vuoden helmikuussa ensikäynnin ja alkututkimusten jälkeen, vaikka tuntuikin että oli muutenkin liikaa asioita meneillään elämässä?

Kuvittelinko tosiaan, että ylenmääräinen odottaminen toisi vielä jotakin lisää - minulle tai tulevalle lapselleni? Katkeruutta ja surua vain! Enkö tajunnut, etten kestäisi tätä tyhjää kesää? Seuraavan kerran klinikallani tarjoillaan inssejä elokuussa.

'Odottaminen' (muun elämän eläminen) on kuitenkin tuonut myös henkistä kasvua - tästä minua muistutti rakastettuni. Viimeisen vuoden aikana olen kasvanut valtavasti, enkä mitenkään voi väittää ettei se hyödyttäisi myös tulevaa lastani. Silti... Kolmenkympin rajapyykki lähestyy, enkä kerta kaikkiaan halua saavuttaa sitä ilman että olen raskaana. (Synnyttää en enää ehdi.)

Joka hetki minua satuttaa se että minut nähdään ihmisenä, joka ei vielä halua lapsia. Ystävät lisääntyvät ympärillä, ja minä aivan takuulla halusin lasta ennen kuin heistä kukaan.

Älkää olettako mitään, kuten tässäkin kanssabloggaajan mainiossa listassa sanotaan. Vaikka minulla ei ole lasta, älkää olettako ettenkö olisi sellaista kymmentä vuotta repivästi kaivannut, etteikö sellaisen puuttuminen olisi elämäni suurin murhenäytelmä ja ettenkö ropisisi paloiksi ravintolan lattialle joka kerta kun jonkun toisen ruokailijan suurisilmäinen vahinkovavva rääkyy viereisessä pöydässä.

Surin hedelmöityshoitojeni historian veristä alkusoittoa järven rannalla yöttömässä yössä. Onneksi minulla on draaman tajua. 

Testaan vielä alkuviikosta valekuukautisten varalta, nämä menkat kun ovat vähän epätavalliset, mutta toivon ehdin jo heittää. 

Olen kuitenkin vahva, ja olen tällä polulla, mikä on joka tapauksessa upeaa.

maanantai 13. kesäkuuta 2016

perjantai 10. kesäkuuta 2016

"Älä mieti liikaa", sanoi lääkäri - ja minä tottelen

Inssiä edeltävä ultra: nopein ja vähäeleisin klinikkakäyntini ikinä. Uusi lääkäri, ei omani. Munarakkula kypsymässä hyvin ja limakalvo "oikein kaunis". Viittä yli olin jo ulkona. Nyt on määräni jäädä tyynnä odottelemaan ovisplussaa, joka ei toivottavasti osu huomiselle (lauantaiplussa merkitsee hutikiertoa, koska klinikka on viikonloppuisin kiinni). Ei se huomiselle osu, mikäli yhtään kiertoani tunnen (nyt kirjoittaessani tosin alkoi alavatsassa nipistää ovista enteilevä kipu... elähän sie poksaha vielä!).

Viime päiviin on mahtunut paljon ei-raskaana olemiseen turhautumista. Ihmisten vilkaisuja vatsaani, tahallisia tai tarkoituksettomia. (Myös onnentoivotuksia inssiin.) Mietin, haluanko viikonloppuna kahville paksuna olevan ystävän kanssa - vaikka ko. ystävän tahtoisin sinänsä nähdä. Ehkä on turvallista mennä, sillä kyseessä on ronski tyyppi jolle voi purkaa myös hahmotonta vähän-kaikkeen-kohdistuvaa, ehkä-vauvattomuudesta-kumpuavaa **tutusta.

Näillä näkymin seuraavalla klinikkakäynnillä vihdoin tehdään jotain merkityksellistä. Tänään satelee vettä, kaikenlaiset arjen käytännön asiat hiertävät päätä, olen saanut liian vähän lepoa enkä jaksa kelailla tämän enempää.